Koulu – monelle meistä punainen puukoulu tai keltaiseksi rapattu 50-luvun tyyppikoulu – oli vielä 80-luvulla usein kylän keskus.
Kaikki kylän lapset kävivät samaa koulua ja samat opettajat opettivat kyläläisiä vuodesta toiseen. Koulupäivän jälkeen koulut toimivat harrastuskeskuksena: Puukäsityöluokassa pidettiin kansalaisopiston kursseja, liikuntasalit olivat täynnä aerobic- ja palloilutunteja ja koulun pihalla käytiin leikkimässä myös ilta-aikaan. Yhdistyksille koulut tarjosivat mahdollisuuden järjestää tapahtumia ja kokouksia. Sen lisäksi, että koulu oli tärkeä oppimisen ja kasvun paikka, se toimi myös yhteisöllisyyden ja yhteisen toiminnan alustana.
Koulu kylän keskuksena mahdollisti sen, että samalla alueella asuvat lapset ja vanhemmat tunsivat toisensa. Perheiden välille syntyi verkostoja ja ystävyyksiä, ja lapset tunsivat paljon turvallisia aikuisia ympäriltään. Parhaimmillaan verkostot tarjosivat tukea vaikeissa tilanteissa sekä käytännön arjen apua vaikkapa lastenhoidon muodossa. Koulun ovet olivat auki lasten ja vanhempien omaehtoiselle toiminnalle, mutta myös tiiviille kodin ja koulun yhteistyölle. Lapset olivat koko kylän lapsia ja tärkeitä koko yhteisölle. Koko kylä kasvatti.
Viimeisten parinkymmenen vuoden aikana monessa kunnassa kouluverkko on kokenut suuria mullistuksia: Kouluja on lakkautettu ja oppilaat kulkevat aiempaa pidempiä matkoja isompiin kouluihin. Kyläkoulukulttuurin haikailu on turhaa, uudet koulut ovat myös uuden mahdollistajia: ajanmukainen pedagogiikka, monipuoliset tilat ja laajat valinnanmahdollisuudet tuovat paljon hyvää niin koulunkäyntiin kuin tilojen käyttöön kouluajan ulkopuolella.
Kuitenkin meillä elää vahva yhteisöllisyyden toive ja tarve.
Jotain jää kuitenkin puuttumaan. Koulut eivät ole kovin helposti lähestyttäviä eikä koulujen käyttö vapaamuotoisempaan vanhempien kohtaamiseen tai yhdistystoimintaan ole aina mahdollista. Lasten harrastuksiin viemisen yhteydessä emme välttämättä ennätä juttuihin muiden vanhempien kanssa, muita perheitä ei opita tuntemaan eikä yhteisöllisyyttä synny. Vahtimestari ei enää ole kaikille tuttu hahmo toivottamassa tervetulleeksi.
Kuitenkin meillä elää vahva yhteisöllisyyden toive ja tarve: Kouluikäisten lasten vanhemmat toivovat oppivansa tuntemaan muita alueen vanhempia, saavansa vertaistukea vanhemmuuteen ja löytävänsä arjen turvaverkkoja. Vanhemmat toivovat, että oppisivat tuntemaan myös koulun henkilökuntaa ja että lapsi saa kasvaa turvallisten aikuisten ympäröimänä. Kunnan muilta palveluilta toivotaan arkilähtöisyyttä ja saavutettavuutta.
Olisiko aika uudelle yhteisöllisyydelle ja päivitetyille palveluille? Voisivatko koulut olla edelleen paikkoja, joissa vanhemmat ja opetuksen ja kasvatuksen ammattilaiset kohtaavat? Uskallammeko ajatella toisin ja avata taas koulun ovet myös lasten ja vanhempien vapaamuotoiselle toiminnalle ja kohtaamisille? Voisiko lasten ja perheiden sosiaali- ja terveyspalveluita tarjota ilta-aikaan kouluilla? Jos koulu on kaukana, voisiko päiväkoti toimia asuinalueen yhteisöllisyyden keskuksena? Voisiko koko kylä kasvattaa tänäänkin?
Kirjoittaja Ulla Siimes toimii Suomen Vanhempainliiton toiminnanjohtajana.
