Kaksi masennusjaksoa selättänyt Rosa Meriläinen tietää miltä tuntuu, kun elämänilo katoaa. Ajoittainen surullisuus on osa elämää, mutta päivittäistä pahaa oloa ei tarvitse sietää. Apua on saatavilla.
Ensimmäisen masennuksen Rosa sairasti työskenneltyään eduskunnassa vuonna 2004. Taustalla oli kokemus siitä, ettei hän kelpaa sellaisena kuin on. Ympäristö tuntui vihamieliseltä. Oli yksinäistä ja raskasta. Toisen kerran elämänilo katosi muutama vuosi sitten, vaikka kaikki näytti olevan hyvin.
– Tein mielekkäitä töitä, eikä mikään ollut pahasti pielessä. Kuitenkin ilo alkoi kadota elämästä. Muutuin koko ajan itkuisemmaksi. Pahan mielen lisäksi mulla oli fyysisesti paha olo. Tuntui kirjaimellisesti siltä kuin olisin myrkyn niellyt. Omassa kehossa oleminen ällötti, Meriläinen muistelee.
Lue myös: Masennukseen kannattaa hakea apua ajoissa
Riittämättömyyden tunne teki ilottomaksi
Meriläinen arvelee, että toisen masennuksen taustalla oli freelancerin työhön liittyvä jatkuva riittämättömyyden tunne.
– Mulla ei ole ollut pomoa 90-luvun jälkeen. Ei ole ollut ketään, joka sanoo, että hyvää duunia, nyt voit lähteä kotiin. Ihminen tarvitsee palautetta ja kokemuksen hyvin tehdystä työstä.
Itse tiedän tarvinneeni ammattiapua ja lääkitystä, ja vakaasti kannatan niiden hankkimista.
Riittämättömyyden tunnetta hän kokee yhä edelleen, mutta on oppinut elämään sen kanssa ja toimimaan vähentääkseen sitä.
– Hakeudun tietoisesti ihmisten keskuuteen, joiden kanssa voin jakaa kokemuksen loppuun saatetusta työstä ja juhlia sen tuloksia.
Rosa kokee, että osaltaan myös työn fyysisyyden katoaminen ja luovan työn luonne aiheuttavat riittämättömyyden tunnetta. Luovan työn vastapainoksi hän hän haalikin fyysistä vapaa-ajan tekemistä.
– Masennus ei kuitenkaan omin avuin tsemppaamalla lähde. Lähipiirin hyvää tarkoittavat ”kaikki on hyvin, reipastu nyt” –kommentit eivät auta, päinvastoin. Itse tiedän tarvinneeni ammattiapua ja lääkitystä, ja vakaasti kannatan niiden hankkimista, Meriläinen painottaa.
Lääkitys ja hoitotiimi pitivät kiinni arjessa
Viimeisimmän masennusjakson aikana Meriläinen pysyi kiinni arkirutiineissansa, apuna olivat masennuslääkkeet, hyvä depressiohoitaja, unikoulu, liikunta. Hän huomauttaakin, että suuri osa masentuneista sinnittelee normaalissa arjessa.
– Masennuksessa on muitakin lajeja kuin sängyn pohjalla makaaminen. Suurin osa käyskentelee keskuudessamme ja pärjäilee.
Meriläiseltä ei heru ymmärrystä mielilääkkeisiin kohdistuvaa moralistista suhtautumista kohtaan.
Lue myös: Jaana Pelkonen muistuttaa: ”Hyvinvointi on välittämistä”
– Olen omallakin kohdallani törmännyt ihmisiin, jotka pitävät lääkkeitä huonona. Kerrotaan kauhutarinoita väärästä lääkityksestä. Pelotellaan ja tuomitaan, että kyllä sitä ihmisen pitäisi pärjätä elämässä ilman mielialalääkkeitä. Olisihan se kiva, mutta jos ei pärjää niin onhan se hyvä, että meillä on lääkkeet. Omalla kohdallani lääkkeet pitivät minut arjessa kiinni. Sain hoidettua äidin hommat ja työt.
Lääkityksen lisäksi toipumista edisti hyvä hoitotiimi. Kunnallisen terveysaseman hoitohenkilökunta kerää kiitosta.
– Mulla oli aivan ihana depressiohoitaja, jolta sain todella paljon arkea helpottavia välineitä. Pääsin myös unikouluun. Aina ei tarvita psykiatria tai lääkäriä, minulle sairaanhoitajasta oli se isoin apu.
Toipumista edesauttoi myös alkoholinkäytön lopettaminen.
– Hoksasin lopettaa alkoholin kanssa juhlimisen, sillä sitä krapulaahan ei masennuksessa kestä, Meriläinen tietää.
