Anu Valli sai MS-diagnoosin 20 vuotta sitten aikuistumisen kynnyksellä. Suhtautuminen sairauteen muuttui shokista kieltämiseen ja lopulta hyväksymiseen. Elämän käännekohta auttoi kohtamaan sairauden vuosien pakoilun jälkeen. Sen jälkeen se ei tuntunutkaan enää niin pahalta.
Voimakkaan väsymyksen ja näköhermon tulehduksen taustalta paljastui MS-tauti Vallin ollessa vain 17 vuotias. Nuorelle tytölle ja tämän äidille diagnoosi oli järkytys.
Neurologi myös esitti asian hieman tökerösti ja lähetti karusti kotiin. 20 vuotta sitten ei ollut samanlaisia vertaistukiverkostoja kuin tänä päivänä.
– Kotiin päästyäni itkin huoneeni lattialla lohduttomasti. Aika pian kuitenkin luonteenomaiseen tapaani totesin topakasti, että perhana, ei tämä itkemällä parane, ja lähdin lenkille, Valli muistelee. Sittemmin lenkkeily on jäänyt.
Ms ei näy ulospäin ja aivoni toimivat terävästi vanhaan malliin, mutta nykyisin työn tauottamisesta on tullut tärkeämpää.
– Sairauden aiheuttama suurin haitta on minulla alaraajoissa. Olin vuosia todella hyväkuntoinen, mutta nyt jalkojeni motoriikka on heikentynyt niin, ettei juoksu enää onnistu. Se oli alkuun kova pala. Myös kävelymatkani on lyhentynyt jonkin verran, ja korkkarit on pitänyt hylätä kaappiin. Pakko myöntää, että se söi naista. Onneksi olen pitkä ja tennarit ovat muodissa, Valli naurahtaa.
Aina Valli ei ole suhtautunut sairauteensa yhtä rennolla otteella.
– Olen hävennyt sairauttani, enkä aikaisemmin puhunut siitä juuri kenellekään. Pakenin totuutta urheilemalla ja suorittamalla entistäkin kovempaa. Koska en hyväksynyt sairauttani, puskin itseäni turhan sinnikkäästi tilanteissa, joihin fysiikkani ei olisi enää riittänyt. Yritin liikaakin, Valli kertoo.
Elämänmuutos sai Anun vihdoin kohtaamaan ja hyväksymään myös sairautensa.
– Koin muutama vuosi sitten avioeron. Ero oli käännekohta, joka pakotti kohtaamaan myös kaiken muun elämänvarrella kertyneen käsittelemättömän likapyykin.
Sisua ja armoa töissä ja vapaalla
Valli on työskennellyt koko sairautensa ajan täysipainoisesti asiantuntijatehtävissä viestinnän alalla.
– Sairauden hyväksymisen myötä olen uskaltanut puhua Ms-taudista myös työpaikallani. Ms ei näy ulospäin ja aivoni toimivat terävästi vanhaan malliin, mutta nykyisin työn tauottamisesta on tullut tärkeämpää. Sallin itselleni helpommin tarvittavat tauot, kun työporukka tietää tilanteen. Sisukas nainen on oppinut pyytämään apua ja olemaan itsellensä armollinen.
Lue myös: Edistysaskelia MS-taudin hoidossa
– Uskon, että asenne ratkaisee ja sisäsyntyisen sisugeenin ansioista olen pärjännyt haastavissakin tilanteissa. Iän myötä olen kuitenkin viimein oppinut kuuntelemaan ja kunnioittamaan kehoni viestejä. En esimerkiksi pysty kävelemään portaita alas ilman tukea.
– Nykyisin en yritä väkisin, vaan pyydän ympärillä olevilta apua. Kävellessä lepään, kun siltä tuntuu. Juhlissa menen istumaan, kun jalat väsyvät. Asiantuntijatehtävissä työelämässä pidän tauon, kun pää vaatii. Rehellisyys itselle ja muille on tehnyt elämästä helpompaa, Valli kertoo.
Uusia ystäviä ja harrastuksia
Valli kokee, että sairaus on tuonut mukanaan myös iloja. Vanhasta luopuminen on avannut uusia ovia.
– Olen löytänyt juoksuharrastuksen tilalle vapaauinnin, josta olen todella innoissani. Sen lisäksi käyn kuntosalilla, joogaan ja harrastan pilatesta. Nainen kannustaa saman diagnoosin saaneita vertaistuen piiriin. Toivon, että ihmiset uskaltaisivat puhua sairaudestansa avoimesti ja hakeutua vertaistensa seuraan.
– Moni sinnittelee isojen asioiden kanssa yksin, aivan turhaan! Itse löysin pari vuotta sitten vertaisryhmän, jonka kautta olen oppinut avoimemmaksi ja saanut uusia ystäviä, Valli iloitsee.
