Aivoinfarkti eli aivohalvaus on tila, jonka aiheuttaa aivojen verenkiertohäiriö. Nopea hoitoon hakeutuminen pelastaa vakavilta seurauksilta.
Piia Korisevan elämä vuonna 2008 oli hektistä. Viiltävä migreeni oli vaivannut jo muutaman päivän, eikä siihen auttanut edes migreenilääkkeet. Kesäteatterin esityksessä heinäkuun 8. päivänä aika pysähtyi. Oikeanpuolen käsi ja kasvot roikkuivat. Elinvoimainen, perusterve 35-vuotias kolmen pienen lapsen äiti sai aivoinfarktin.
– TYKS:n aivohalvausyksikössä en edes tajunnut, että olin aivoinfarktipotilas. Mielestäni olin migreenipotilas, hyvinvointivalmentaja ja personal trainer Piia Koriseva muistelee.
Sairasvuoteella oli aikaa miettiä elämää. Ensimmäisen kerran kuolema kävi myös mielessä: tähänkö tämä loppui? Aivoinfarkti todettiin myöhemmin migreeniperäiseksi.
Tuki ja turvaverkot
Hoitava lääkäri kävi Korisevalle tilanteen yksityiskohtaisesti läpi. Hän varoitteli jo elämästä pyörätuolissa.
– Hermoratahierojani sanoi, että opettelemalla kaiken alusta, kuntoutuisin.
Koriseva ei missään vaiheessa hyväksynyt sairauden leimaa itselleen. Puolentoista vuoden pitkä kuntoutusrupeama alkoi.
– Onneksi minulla oli huolehtiva puoliso, joka antoi tilaa ja tuki minua. Läheiset ja ystävät kannustivat myös. Minulla oli tunne, että selviän, Koriseva kertoo.
Mielialat vaihtelivat ja kärsimättömänä Koriseva oli välistä turhautunut ja tuskainen suoritukseensa ja hitaisiin tuloksiin. 10 metriä tuettuna kävelyä vei 20 minuuttia ja hän oli kauttaaltaan hiestä märkänä.
Läheisten ja ystävien tuki merkitsivät erityisen paljon. Lähinnä se, että hän oli sama ihminen kuin aikaisemminkin, vaikka kulki pyörätuolilla, sekoili sanoissa ja puhui välistä ihan höpöjä. Häntä ei pidetty tyhmänä eikä hänelle lässytetty puhuttaessa.
Loukkaavimpana hän koki säälimisen. Toipuminen vaatii ymmärrystä, kannustusta ja kärsivällisyyttä.
– Kuntoutustani tukivat hermoratahieroja ja fysioterapeutti. Heiltä sain valtavasti toivoa ja toimenpiteitä. Tulin välittömästi kotiin kolmen viikon sairaalajakson jälkeen, koska tiesin, että kotona olen omieni luona, Koriseva kertoo.
Marraskuussa 2008, viisi kuukautta aivoinfarktista, Koriseva itki yötä päivää. Tunne oli, että ei jaksa, mikään ei etene. Yksi lapsista kysyi häneltä: ”Äiti, tuleeko meille joulu?”. Jouluihmisenä Koriseva vastasi, että tulee. Henkisesti hetki oli merkittävä.
Lue myös: Infarktin jälkeinen omahoito paransi elämänlaatua
Täyteläisempi elämä
Hektinen, veitsenterällä eläminen olivat verottaneet Korisevan voimia.
– Elin todella kiireistä elämää, enkä kuunnellut itseäni ja migreenin antamia varoituksia. Vihlova kipu oli erilaista migreeniä. Yleensä lepo ja lääke tasoittavat sen hetkessä, hän taustoittaa.
Fyysisesti hyväkuntoiselle, terveellisesti elävälle ja elämänmyönteiselle naiselle sairaus oli pieni kuolema. Se muutti ajattelua, asennoitumista elämään ja työhön.
Pienet asiat saivat suuren merkityksen: ihanat lapset, oma perhe, yhdessä vietetty aika ja jaetut kokemukset läheisten ja ystävien kanssa.
– Nyt olen onnellisempi ja rennompi. Koti ei ole enää tiptop, ja nätillä ilmalla lähdetään lasten kanssa piknikille ja annetaan pyykkivuoren odottaa, Koriseva nauraa.
Kuolemanpelon hävittyä, elämä on täyteläisempää. Jatkoajalla asioiden arvot muuttuvat. Itsensä kuuntelu on taidoista jaloin, koskaan ei saa luovuttaa ja apua pitää pyytää. Se on vastuunottamista.
