Minna Salakari
puheenjohtaja, Suomen MS-hoitajat ry
MS-taudin diagnoosi on pysyvä, eikä parannuskeinoja ole. Uudet lääkehoidot, omahoidolliset hoitokeinot sekä vertaistuki luovat kuitenkin toivoa sairastuneen elämään.
MS-tauti on lisääntynyt tasaisesti 1990-luvulta lähtien, ja taudin esiintyvyys kasvaa edelleen maailmanlaajuisesti muun muassa eliniän pitenemisen myötä. Suomen MS-hoitajat ry:n puheenjohtaja Minna Salakari kertoo, ettei sairauteen liittyvä tautitaakka kuitenkaan ole lisääntynyt taudin yleistymisestä huolimatta.
– MS-tautia sairastavien toimintakyky säilyy uusien lääkehoitojen sekä omahoidollisten keinojen avulla parempana, ja sairastuneet ovat työkykyisempiä pidempään kuin aiemmin.
Myös sairaalahoitojaksot ja niihin liittyvät kustannukset ovat vähentyneet Salakarin mukaan Suomessa merkittävästi viimeisen 15 vuoden aikana.
– MS-taudin nykylääkehoidot eivät paranna sairautta, mutta ne vähentävät pahenemisvaiheiden määrää ja vakavuutta sekä hidastavat taudin etenemistä.
”Aina on toivoa”
MS-tauti on sairaus, jota ulkopuolisen on usein vaikea nähdä ja siten vaikea myös ymmärtää. Salakaria harmittaa, että MS-tautia sairastava leimataan helposti laiskaksi – tuntopuutokset, eritystoiminnan ongelmat, haasteet sukupuolielämässä tai muistamisessa kun eivät näy ulkopuoliselle.
– Näistä asioista on erityisen tärkeää puhua ammattilaisten, työnantajan, työtovereiden, ystävien sekä erityisesti mahdollisen puolison ja perheen kanssa. Näkymätönkin oire on hyvin todellinen.
Omahoidon ohjauksella sekä säännöllisellä kuntoutuksella on Salakarin mukaan huomattava merkitys MS-tautia sairastavan arjessa selviytymiselle.
– Pitkässä juoksussa molemmat ovat myös kustannustehokkaita keinoja hoitaa tautiin sairastuneita. Terveyden edistämisestä tai kuntoutuksesta ei tulisi nipistää enää yhtään, Salakari painottaa.
Asiantuntija haluaa nostaa esiin myös toivon tärkeyden. Salakarin näkemyksen toiveikkuutta tarvitaan niin sopeutumisessa kuin lääkehoitoon sitoutumisessa, toimintakyvyn ylläpitämisessä ja arjessa selviämisessäkin.
– Myös terveysalan ammattilaiset tarvitsevat toivoa ylläpitäviä elementtejä, esimerkiksi potilasohjauksessa ja vastasairastuneen kohtaamisessa. Aina on toivoa.
