Marjatta Sarpaneva on saanut elää täyttä elämää, josta ei vauhtiakaan ole puuttunut. Kevät on kulunut Designmuseossa meneillään olevan Timo Sarpanevan urasta kertovan näyttelyn avaamisessa.
Näyttely on ainutlaatuinen siinä, että siellä on useita teoksia ensimmäistä kertaa esillä. Kiinnostavaa – ja yksi näyttelyn tarkoitus – on se, että Marjatta näkee museon kautta avautuvan mahdollisuuden tuoda miehensä taiteen ohella esiin myös niitä design-alan puolia, joista ei aikaisemmin ole juuri puhuttu:
– Valtavat teolliset työt ja isot lasityöt eivät ole pelkästään Timon töitä, vaan ne tehtiin yhteistyönä ryhmässä, jonka kaikille jäsenille kuuluu mielestäni krediitit. Ei yksi mies olisi saanut niitä aikaan, sanoo Marjatta vakavasti.
– Tämä on jäänyt huomiotta, ja uskon, että nuorille suunnittelijoille olisi auennut paljon enemmän ovia, jos tämä olisi tiedetty – tai siitä olisi puhuttu julkisesti.
Marjatta Sarpaneva muistelee, kuinka 1950-luvulla pidetystä Milanon triennaalista lähtien designereista tehtiin tähtiä. Se, että kukaan ei kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka teokset todella tehtiin ryhmissä vaivasi Timo Sarpanevan mieltä – ja myös Marjatan siinä määrin, että päätti alkaa kuvata kaikkea, mitä Timon ympärillä tapahtuu ja mitä hän tekee.
– Koko ala hämärtyi design-tähtien loiston vuoksi, ja kaikki taustalla oleva jäi huomiotta. Tästä olisi pitänyt puhua jo 40 vuotta sitten, mutta asenteet olivat silloin sellaisia, että sanoma ei olisi ottanut tuulta vaan olisi pikemmin aiheuttanut närää, Marjatta sanoo topakasti, vuosikymmeniä miehensä uraa seuranneena – ja sitä myös tavallaan eläneenä.
Designmuseossa on nyt nähtävillä suuri joukko Marjatan kuvaamia videoita, joissa Timo kertoo itse urastaan ja muistelee kollegojensa kanssa tapahtumia.
– Toivon näyttelyn herättävän tutkijat miettimään, kuinka design-maailmassa oikein toimittiinkaan, Marjatta sanoo.
Ehjä persoona tukee positiivista elämänkatsomusta
Vaikka puhumme vakavistakin asioista, Marjatan hersyvä nauru ja elämän ilo ei jää huomaamatta.
– Olen miettinyt usein, miksi kuulun niihin, joilla lasi on aina puoliksi täynnä, kun neljästä sisaruksestani osalla se on aina typötyhjä, hän aloittaa ja jatkaa:
– Se, että löydän suurimmasta mustuudestakin aina jotakin positiivista, johtuu varmasti siitä, että lapsesta lähtien minut on aina hyväksytty sellaisena kuin olen. Minut kasvatettiin ehjäksi, Marjatta kertoo ja kiittää vaatimatonta, mutta arkiviisasta äitiään.
Hän muistelee köyhää ja jopa puutteellista lapsuuden kotiaan, mikä opetti tulemaan vähällä toimeen ja olemaan silti onnellinen.
– Sotien jälkeen todella köyhissä oloissa kasvaminen antaa maata jalkojen alle ja perspektiiviä eri suuntiin, hän sanoo vakavasti.
Lue myös: Pirkko Mannola: ”Kyykkyyn vaan”
”Mannerlaatat vaihtoivat paikkaa elämästäni, kun ensimmäinen lapsenlapseni syntyi”
Marjatta kuvailee myös omia lapsiaan äärimmäisen huumorintajuisiksi ja positiivisesti elämään suhtautuviksi. Omaa vanhemmuuttaan ehkä jopa tärkeämpänä hän kokee kuitenkin isovanhemmuuden.
– Yhdeksän lastenlastani merkitsevät minulle todella paljon. En osaa kuvailla sitä tunnetilaa, kun he syntyivät, mutta se oli suurempi järistys kuin omien lasteni syntymä, hän sanoo onnellisuuden ja ylpeyden kuultaessa hänen äänestään.
– On käsittämätöntä, että minua on siunattu tällaisilla ihanilla olennoilla.
Lapsenlapsetkin ovat jo lähes jokainen aikuisiässä, joten vapaa-ajan Marjatta voi käyttää omiin kiinnostuksiinsa. Näitä ovat esimerkiksi näyttelyn tuomat aktiviteetit ja Tampereen Vapriikkiin keväällä 2019 tulevan Timon tekstiileistä kertovan näyttelyn suunnittelu.
– Välillä piipahdan saaristossa katsomassa, mitä kesäpaikkaani kuuluu. Käyn siellä vanhana emäntänä tsekkaamassa, että hommat on kunnossa – kuten ne aina ovatkin, hän sanoo iloisesti ja kertoo, kuinka hyvin hänen tyttärensä saaresta nykyään huolehtii.
