Sairastuin vuonna 2008 vakavasti. Herpesvirus ja stafylokokki aureus -bakteeri olivat tappaa minut. Lääkärit ja hoitajat pelastivat henkeni. Olin jo uunissa, mutta he vetivät minut nilkoista takaisin. Virus ja bakteeri eivät päässeet verenkiertoon ja aivoihin. Kasvojeni ja kalloni alueen kudokset vaurioituivat ja arpeutuivat syvältä. Silmäluomeni, kulmakarvani, silmäripseni ja neljästä kyyneltiehyestä kolme katosivat. Kasvojeni vauriot vastasivat neljännen asteen palovammaa.
Plastiikkakirurgi rakensi silmäluomet. Kahdeksan vuoden ja kolmentoista leikkauksen jälkeen olen yhä terve ihminen. Minulle on kasvanut uusi iho. Näkö, kuulo, makuaisti, tuntoaisti, sormet, varpaat, kädet, jalat, kehossa kaikki toimii normaalisti. Vaikka kasvoni vaihtuivat toisen ihmisen kasvoiksi, olen sama kuin ennen sairastumista. Nyt vuosien jälkeen kasvoni tuntuvat jo omiltani.
Kirjoitin kokemuksistani kirjan Kasvonsa menettänyt mies (WSOY 2015). Nyt sen näytelmäsovitus kiertää teattereissa. Olen siksi puhunut aiheesta televisiossa, radiossa, lehtihaastatteluissa, kirjastoissa, kirkoissa, kerhotaloissa… Jotkin teemat ovat toistuneet tilaisuuksissa: häpeä, katkeruus, sääli, itsesääli, empatia, myötäeläminen ja auttaminen. Olen kysellyt itseltäni, onko sairastuminen aina kirous, vai voiko se olla myös siunaukseksi.
Menetin kasvoni, mutta en kunniaani.
Minulta on kysytty, häpeänkö? Mitä hävettävää minulla olisi? En ole aiheuttanut kenellekään mitään pahaa, enkä ole kenenkään uhri. Satuin kohdalle, kun aina nälkäiset virus ja bakteeri etsivät ruokaa syödäkseen. Menetin kasvoni, mutta en kunniaani. En ole tyhmyyttäni polttanut taloani, en ole tapellut, en ole varomattomuuttani saanut tulikuumaa suihkua naamalleni. Sairaalassa tapasin miehen, joka oli humalassa ajanut kolme ihmistä kuoliaaksi. Hän sanoi, ettei selviä häpeästään koskaan.
Ei ole häpeä kirjoittaa kirjaa omasta naamastaan, vaikka Afrikassa lapset juovat kuravettä, epidemiat kaatavat ihmisiä kuin heinää, ja vaikka yli 80 maata on paraikaa sodassa. Kun suuri aalto pyyhkäisee yli ja tappaa satoja ihmisiä, sanotaan, että kärsimys on suuri. Mutta ei sekään ole kuin yksi kärsimys kerrallaan. Tämä tapahtui juuri minulle, ja juuri minun oli kerrottava siitä. Arvet eivät ole häpeäksi, ne ovat kunniamerkki selviytymisestä.
On kysytty, olenko katkera? Minulla ei ole syytä siihen. Katkeruudesta ei ole mitään hyötyä. Se vain myrkyttää itsen ja läheiset. Eräällä tavalla katkeruuden taustalla on halu kostaa jollekin. Ikään kuin joku olisi syypää onnettomuuteen. Olen miettinyt, että jos olisinkin katkera, niin minne ihmeeseen lähettäisin valituskirjelmän?
Lue myös: Nyrkkeilijä Robert Helenius: Pahinta on henkinen kipu
Sääli on toisen ihmisen alentamista, hänen katsomistaan alaspäin. Sitä ei pidä ottaa vastaan missään muodossa. Jos säälii itseään, alentaa itsensä. Empatia ja myötäeläminen ovat jotakin aivan muuta. Kyky asettua toisen asemaan on suurimpia hyveitä. Me olemme täällä auttaaksemme toisiamme. Yksin ihminen ei ole mitään.
Sairaus ei tehnyt minusta parempaa ihmistä. Mutta minuun sattuu toisen kipu. Tuntuu kuin empatiani olisi herännyt unestaan, herkistynyt. Tuntuu kuin elämäni olisi sen myötä muuttunut rikkaammaksi. Ainahan se on hyvä ollut, mutta nyt osaan ehkä arvostaa sitä enemmän. Tässä mielessä sairaus ei aina ole kirous. Jos siitä selviytyy, se voi olla myös siunaus.
Kirjoittaja Kimmo Oksanen on toimittaja, kolumnisti ja kirjailija.
